Yhteisöllisyyden vahvistamiselle ja yhteisölliselle asumiselle on kysyntää, vaikka aina ei olekaan selvää mitä yhteisöllisyys käytännön arjessa merkitsee tai mitä se yksittäisiltä ihmisiltä vaatii. Voidaanko yhteisö ja yhteisöllisyyden tunne synnyttää rakentamalla asuinyhteisöjä ja lisäämällä yhteisiä toimintatiloja asuinalueilla? Miten yhteisöllisyys konkreettisesti ilmenee arjessa? Monet kokevat sosiaalisen osallistumisen ja yhteisen toiminnan lähiyhteisöissään positiivisina asioina, mutta mitä muuta yhteisöllisyys voi olla?
Mistä yhteisöllisyyskeskustelussa on kyse?
Yhteisöllisyyden kaipuu resonoi yhteiskuntatieteilijälle sosiologian klassikkojen kuten Durkheimin, Tönniesin ja Simmelin ajatuksia ja teorioita siitä, miten tärkeitä sosiaaliset siteet, luottamus toisia ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan sekä vastavuoroisuus ovat yksilölle ja yhteiskuntien toiminnalle, ja miten vahingollista kansalaisten vieraantuminen lähiyhteisöstä ja yhteiskunnasta voi olla niin yksilölle kuin yhteisölle. Monissa yhteisöllisyyttä korostavissa puheissa kaipuu yhteisöllisyyteen on nostalgista kaipuuta johonkin menneeseen parempaan aikaan, joka on modernistumisen paineessa menetetty. Toisaalta klassikkoteksteissä tuodaan esiin myös se, että tiivis, ulkopuoliset torjuva ja itseensä sulkeutuva yhteisö voi olla ennen pitkää turmiollinen sen jäsenilleen kuin ulkopuolisille toimijoille. Pohjimmiltaan keskustelussa on kyse siitä millainen on hyvä yhteiskunta ja lähiyhteisö.
Yhteisöllisyyskeskustelussa vilahtelevat termit yhteenkuuluvuus (belonging), yhteisyys (togetherness), luottamus ja vastavuoroisuus ts. keskinäinen tuki ja apu (reciprocity). ’Uusyhteisöllisyyden’ puolustajat (Uusitalo 2005) kytkevät yhteisöllisyyden edistämiseen kansalaisten osallisuuden ja omatoimisuuden. Yhteisöllisyydessä olisi siten keskeisesti kyse kansalaisten voimaantumisesta. Empiiriset tapaustutkimukset osoittavat, että seniorien asumisyhteisöjen asukkaat tuovat esille samoja teemoja, ja myös heille on tärkeää voida vaikuttaa omaan asumiseensa ja osallistua lähiyhteisön ja yhteiskunnan toimintaan (Glass 2013, Jolanki & Teittinen 2015, Jolanki & Vilkko 2015).
Varjoja paratiisissa?
Arkikielessä ja aihealueen tutkimuksissa kiinnitetään harvemmin huomiota siihen, että tiivis yhteisö voi luoda yhteenkuuluvuuden tunteen joillekin samalla kun se sulkee toiset ulkopuolelle. Asumisyhteisössä, niin kuin ihmisyhteisöissä yleensä, on tärkeää kysyä miten asioista päätetään ja saavatko kaikki äänensä kuuluviin. Yhteisö ei myöskään synny itsestään ilman yhteisön jäsenten sitoutumista toimimaan muiden hyväksi. Minkä hyvänsä yhteisön jäsenyys merkitsee tasapainoilua yksilön hyvän ja yhteisen hyvän välillä (Uusitalo 2005). Joillekin yhteisöllinen asuminen on toiveiden täyttymys, mutta toisille tiivis yhteisöllisyys ei ole mieluisaa. Yhteisöllisyydessä on aina kyse myös prosessista. Yhteisö syntyy, kehittyy ja muuttuu kun asukkaat ja ympäröivä yhteiskunta muuttuvat (Glass 2013). Asumisyhteisön ei voida odottaa pysyvän samana aikojen saatossa.
Lupaus paremmasta tulevaisuudesta
Monet kaupungit tukevat yhteisöllisyyttä lisäävää toimintaa ja asumismuotojen rakentamista. Ääneen lausuttuna tavoitteena on yksinäisyyden ja turvattomuuden vähentäminen tai ainakin lievittäminen ja keskinäisen avun ja tuen lisääminen, ja sitä kautta kansalaisten palvelutarpeiden lykkääminen. Tästä näkökulmasta yhteisöllisyyden vahvistuminen on kaikkien etu ja tuottaa ’kaikki voittavat’ (win-win) tilanteen.
Epäilemättä meidän kaikkien olisi hyvä elää ympäristössä, jossa kaikki välittävät ja huolehtivat toisistaan (caring community). Toisaalta väistämättä tulee mieleen kuinka pitkälle voi odottaa keskinäisen avun riittävän. Voiko käydä niin, että odotus keskinäisestä avusta karkottaa esimerkiksi potentiaalisia yhteisöasumisen asukkaita?
Vapaaehtoisjärjestöjen toiminta kertoo, että suomalaiset ovat hyvin innokkaita auttamaan kanssaihmisiään erilaisten tempausten kautta, mutta monet kaihtavat pitkäaikaista säännöllistä sitoutumista. Onko niin, että nykypäivän yhteisöllisyys on kevytyhteisöllisyyttä, jossa sitoudutaan hetkeksi yhteen asiaan? Kun puhutaan vanhemmista ihmisistä epäilys omasta jaksamisesta ja terveyden heikkenemisestä tulevaisuudessa näyttää jarruttavan sitoutumista ainakin yhteisen toiminnan vetäjän rooliin. Ei haluta luvata sellaista mitä ei ehkä voida pitää.
Näistä kriittisistä huomioista huolimatta yhteisöllisyyteen ja yhteisölliseen asumiseen liitetään niin paljon positiivisiksi koettuja asioita, että aihe ansaitsee lisätarkastelua.
Lisälukemista:
communityforallages.fi
Glass, A. (2013). Lessons Learned from a New Elder Cohousing Community. Journal of Housing for the Elderly, 27 (4), 348-368.
Jolanki, O. & Vilkko A. (2015). The meaning of a ‘sense of community’ in a Finnish senior cohousing community. Journal of Housing for the Elderly. Special Issue: Northern Light on Housing for Elderly People Research, 29 (1-2), 111-125.
Jolanki, O. & Teittinen, O. (2015). Yhteisölliseen asumisoikeusasuntoon muuttaminen – muuttosyyt ja odotukset. Teoksessa Halonen, U. (toim.) Jason tarina, ss. 33-39. Varttuneiden asumisoikeusyhdistys JASO, Jyväskylä. Pdf saatavilla: www.jasoasunnot.com.
Uusitalo, L. (2005). Oma ja yhteinen hyvä – ovatko kuluttajat myös kansalaisia? Teoksessa Niiniluoto, I. & Sihvola, J. (toim.) Nykyajan etiikka. Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä, ss.61-98. Gaudeamus, Helsinki.
Teksti: Outi Jolanki, Tampereen yliopisto
