Korkeakoulujen opiskelijavalintoja on viime vuosina kehitetty rivakkaan tahtiin. Tavoitteena on ollut opintojen aloittamisen nopeuttaminen ja uusien ylioppilaiden sekä muiden ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa hakevien tilanteen parantaminen. Viime vuonna yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen sähköiset hakujärjestelmät yhdistettiin ja tämän kevään haussa osa aloituspaikoista oli varattu ns. ensikertalaisille.

Opetushallituksen mukaan kevään yhteishaussa noin 45 prosenttia aloituspaikoista oli varattu ensikertalaisille. Hakijoista (152 000) ensikertalaisia oli peräti 80 prosenttia. Voidaan kysyä, onko kiintiöillä tällaisessa tilanteessa enää mitään merkitystä, ja erityisesti, parantavatko kiintiöt uusien ylioppilaiden tilannetta?

Ylioppilassuma patoaa edelleen hakijavirrat

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2014 uusien ylioppilaiden koulutukseen pääsy vaikeutui entisestään. Niistä jotka hakivat samana keväänä tutkintotavoitteeseen koulutukseen, 21 prosenttia sijoittui yliopistoihin, 15 prosenttia ammattikorkeakouluihin ja kuutisen prosenttia toisen asteen oppilaitoksiin. Ylioppilaista reilu viidennes jätti hakematta, mikä kertoo osaltaan pääsykoerumban kovuudesta. Taloudellisen tiedotustoimiston keväällä 2016 tekemän ”Kun koulu loppuu” kyselyn mukaan lukiolaisista peräti 26 % suunnitteli pitävänsä välivuoden.

Oheinen kuvio kertoo tilanteen jatkuvasta heikkenemisestä. Kun esimerkiksi vuonna 2007 koulutuspaikan saaneita oli 58 prosenttia hakeneista, vuonna 2014 paikan sai enää 43 prosenttia. Koulutukseen hakemattomien määrä on huippuvuosista jonkin verran laskenut. Eniten hakemattomia oli vuoden 2008 ylioppilaissa, 28 prosenttia. Syykin on ilmeinen: tuolloin luovuttiin uusien ylioppilaiden lisäpisteistä Eduskunnan oikeusasiamiehen todettua ne lainsäädännön hengen vastaisiksi.

Kuvio: Uusien ylioppilaiden koulutukseen hakeminen ja pääsy 2005-2014 (Lähde:Tilastokeskus)

Notkahdus koulutuspaikan saaneissa vuonna 2014 on poikkeuksellinen kahdessakin suhteessa. Ensinnäkin, vaikka hakemattomien osuus kasvoi edellisestä vuodesta, koulutuspaikan saaneiden osuus väheni. Toiseksi vuonna 2014 käytössä oli 1500 ns. sumanpurkutalkoiden nimissä korkeakouluille myönnettyä lisäpaikkaa. Nekään eivät näytä uusia ylioppilaita auttaneen.

Vaikka korkeakouluissa on aloituspaikkoja reilusti yli vuotuisen ylioppilasikäluokan tarpeen, noin puolitoistakertaisesti, joutuvat uudet ylioppilaat kilpailemaan paikoista aiemmin koulutuspaikatta jääneiden ja muiden hakijoiden kanssa. Vuonna 2014 koulutukseen oli yrittämässä yli 140 000 ylioppilastutkinnon suorittanutta hakijaa. Tämä ylioppilassuma, josta on puhuttu 1980-luvulta lähtien, patoaa edelleen hakijavirrat (Ahola 2004; 2010).

Voitaisiinko pääsykokeista luopua?

Yhtenä ratkaisuna on esitetty pääsykokeista luopumista ja todistusvalintaan siirtymistä. Tämä on kuitenkin osoittautunut hyvin vaikeaksi, koska opiskelijavalinnat kuuluvat edelleen korkeakoulujen autonomian piiriin. Viimeksi todistusvalinnan puolesta argumentoivat Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) tutkijat. Hekin tosin myöntävät, että pääsykokeilla on puolensa, ja säilyttäisivät ne tietyillä aloilla. Samaten, todistusvalintaan siirtymiseen liittyy monia ongelmia. Yksi on valmentautumisen ja taktikoinnin siirtyminen lukiovaiheeseen.

VATT:n tutkijoitten ajatus on, että todistusvalintaan siirtyminen ikään kuin vapauttaisi hakijoitten ”todelliset” koulutustoiveet, eikä sijoittumisviivettä aiheuttavaa taktikointia tarvittaisi. Näin hakijat voisivat esittää nykyisen maksimissaan kuuden hakukohteen sijaan kaikki koulutustoiveensa, ja valinnat tehtäisiin erityisen DA (deferred acceptance) algoritmin avulla. Hakutilastot eivät kuitenkaan tue tällaista ajattelua. Kevään 2015 haussa ensisijaisesti yliopistoihin pyrkineistä vain neljä prosenttia ja ensisijaisesti ammattikorkeakouluihin pyrkineistä seitsemän prosenttia esitti kuusi vaihtoehtoa. Ensisijaisesti yliopistoon halunneet listasivat keskimäärin 2,2 vaihtoehtoa ja ensisijaisesti ammattikorkeakouluun hakeneet 2,8 vaihtoehtoa. (Mainittakoon, että aiemmin yliopistojen omassa yhteishaussa hakija sai listata yhdeksän vaihtoehtoja ja hakea lisäksi ammattikorkeakoulujen yhteishaussa kuuteen paikkaan.)

Toimiiko ensikertalaiskiintiö tarkoitustaan vastaan?

Se ajatus, että hakijoilla olisi jonkinlaiset aidot ja todelliset toiveet ja hakujärjestelmän aikaansaamat taktikointitoiveet tuntuu myös kovin vieraalta, eikä hakijoita koskeva empiirinen tutkimus tällaista tue (esim. Galli & Ahola 2011). Pikemminkin nuorten ongelma on se, että kovin monella on jäsentymättömät koulutus- ja ammattitoiveet, eivätkä he oikein tiedä mihin hakea. Mainitun ”Kun koulu loppuu” -kyselyn mukaan lukiolaisista vajaa puolet koki saaneensa riittävästi ohjausta jatko-opintoihin liittyen ja vain 30 prosenttia uravalintoihin liittyen.

Osalla taas hakutoiveet ovat hyvinkin selkeät ja jäsentyneet. Näitä ovat pitkälti juuri ne VATT:n tutkijoittenkin mainitsemat lääkäri-, juristi- ja kauppatieteen opiskelijoiksi haluavat. He eivät hevin tyydy kakkosvaihtoehtoonsa, eikä siis mikään algoritmi tässä tapauksessa auta. VATT:n mallilla opintoihin sijoittuminen ei juurikaan nopeutuisi. Vaikka uusista ylioppilaista nykyistä useampi hakisikin, moni päätyisi edelleen pitämään välivuoden muista kuin pääsykokeisiin liittyvistä syistä. Kun ensikertalaiskiintiöt nyt otettiin käyntiin, vaarana sen sijaan on se, että yhä useampi pitää välivuoden varmistuakseen valinnastaan.  

Kun ylioppilassuma näyttää ”purkutalkoista” huolimatta vain kasvavan, ei helppoja ratkaisuja opintojen aloittamisen nopeuttamiseen ole näköpiirissä. Olipa koulutuspaikkoja jakava mekanismi mikä hyvänsä, sumaongelmaa se ei ratkaise. Lisäksi on huolehdittava siitä, että muiden kuin ensikertalaisten mahdollisuudet eivät kohtuuttomasti huonone.

Lisälukemista:

Ahola S. 2004. Yhteishausta yhteisvalintaan. Yliopistojen opiskelijavalintojen kehittäminen. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2004:9. Helsinki: Yliopistopaino. 

Ahola, S. 2010. Ylioppilassuman mysteeri. Tiedepolitiikka 35(2), 47-51.

Galli, L. & Ahola S. 2011. Opiskelijanäkökulma tutkinnonuudistukseen. Turun yliopisto. Koulutussosiologian tutkimuskeskuksen raportti 77. Turku: Uniprint.

Teksti: Sakari Ahola
Kuvat: Sakari Ahola ja Riitta Supperi/Finland Promotion Board (kuvituskuva)