Monipaikkaisuuden tunnistaminen muuttaa väestö- ja aluekehityksen kuvan Suomessa

Monipaikkaisuus ei näy nykyisissä väestötilastoissa

Kuva Suomen aluekehityksestä muuttuu, kun ihmisten monipaikkaisuus huomioidaan. Kausittaisesti kasvavat alueet ovat yleisempiä kuin taantuvat alueet, ja kasvavien alueiden verkosto ulottuu läpi maan Etelä-Suomesta Lappiin.

Monipaikkaisuudella tarkoitetaan laajasti ihmisten elinympäristön koostumista useasta eri paikasta ja heidän säännöllisestä liikkumisestaan näiden paikkojen välillä (Haukkala 2011). Monipaikkaisuus ilmenee vapaa-ajan asuntoina tai kakkosasuntoina, päivittäisen asiointiympäristön ja työssäkäyntialueen ulkopuolella harrastamisena, opiskeluna toisella paikkakunnalla tai uusperheiden useampana kotina. Monipaikkaisuus voi siis liittyä niin asumiseen, työhön, vapaa-aikaan kuin sosiaalisiin suhteisiinkin, ja se voi olla joko vapaaehtoista tai olosuhteiden tai elämäntilanteen pakottamaa, kuten eroperheissä.

Monipaikkaisuus liittyy globalisaatioon, työmarkkinoiden joustavuuden lisääntymisen sekä kotitalouksien vaurastumiseen ja perherakenteiden murrokseen. Sitä vauhdittaa digitalisaation mahdollistama paikkariippumattomuus. Väestö- ja aluekehityksen kannalta merkittävää on säännöllinen monipaikkainen asuminen. Tutkimuksemme keskittyi kahteen monipaikkaisen asumisen muotoon: työntekijöiden monipaikkaisuuteen sekä kausiasumiseen.

Kaupungeissa monipaikkainen asuminen liittyy useimmiten työhön, opiskeluun, perhesyihin ja parisuhteeseen. Maaseudulla aluekehityksen kannalta merkitystä on erityisesti vapaa-aikaan ja kausi- tai etätyöhön liittyvällä monipaikkaisella asumisella (Schier ym. 2015; Pitkänen ja Strandell 2018). Väestön tilastointi perustuu yksipaikkaiseen asumiseen, eikä monipaikkaisuus näy perinteisissä väestötilastoissa. Tilastoinnin puuttuessa monipaikkaisen väestön suuruutta joudutaan arvioimaan.