Rehevöitymistä ja avoimien alueiden umpeenkasvua on pidetty lähinnä perinneympäristöjen ja kosteikkojen ongelmana. Pellonreunat, tienpientareet ja niityt näyttävät kasvavan umpeen niittämisestä ja aktiivisesta hoidosta huolimatta. Niillä tavattava lajisto jatkaa uhanalaistumistaan ja kaikki perinneluontotyypit ovat joko äärimmäisen tai erittäin uhanalaisia.
Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt, että sama kehitys vaikuttaa kaikkialla Suomen luonnossa. Myös merenrannoilla, kallioilla ja karuilla kankailla kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi. Alueilla, jotka olivat ennen avoimia tai lähes kasvittomia, rehottavat nyt kaiken alleen peittävät vadelma-, maitohorsma-, mesiangervo- tai nuorten lehtipuiden kasvustot. Pikkuhiljaa ne syrjäyttävät matalakasvuisempia ja ennen kaikkea karujen kasvupaikkojen lajeja, jotka uhanalaistuvat.
Erityisen selvästi tämä kehitys näkyy tuoreissa lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarvioinneissa. Lajiryhmistä ainakin linnuilla, putkilokasveilla, kovakuoriaisilla, perhosilla ja pistiäisillä umpeenkasvu on merkittävä uhanalaisuutta aiheuttava tekijä. Luontotyypeistä metsissä, kallioilla, rannikolla, Itämerellä ja sisävesissä rehevöityminen ja umpeenkasvu heikentävät merkittävästi niiden laatua. Yhteenvetona voisi todeta, että kaikki Suomen luontotyypit ovat muuttuneet selvästi rehevämmiksi. Karu pohjola on kovaa vauhtia muuttumassa keskieurooppalaiseksi lehtimetsävyöhykkeeksi.
Ilmiön taustalla typpilaskeuma ja ilmastonmuutos
Suomessa liikenne- ja teollisuusperäinen typpilaskeuma on eteläisessä Suomessa 3–4 kg/ha vuodessa, ja sen on ennustettu edelleen kasvavan. Ilmastonmuutos puolestaan lisää sateisuutta 20–60 prosenttia ja sen seurauksena ilman typen liukeneminen sadeveteen kiihtyy. Ilman kasvava hiilidioksidipitoisuus lisää yhteyttämistä, mikä kiihdyttää kasvukauden lämpösummakertymän ja kosteuden lisääntyessä kasvien kasvua. Lisäksi lämpötilan kohoaminen lyhentää lumipeitteisen ajanjakson pituutta, jolloin talvisateet huuhtovat ravinteita ja kiintoainesta vesistöihin ja kosteikkoihin. Olosuhteet ovat kaikin puolin otolliset rehevöitymiselle ja umpeenkasvulle.
Aiemmin kasvillisuuden rehevöitymistä rajoitti pienimuotoinen ja laaja-alainen laidunnustalous. Paluuta tähän ei kuitenkaan ole. Perinneympäristöjen ennallistamiseen ja luonnon hoitotoimiin on nyt vain rajallisesti voimavaroja. Ne tulisi kohdentaa kaikkein arvokkaimpien ja monipuolisimpien luontokohteiden hoitoon. Esimerkiksi Oulun seudun laajoilla merenrantaniityillä on voimaperäisellä laidunnuksella saatu hyviä tuloksia aikaan. Tämä ei kuitenkaan ole monin paikoin mahdollista eikä varsinkaan sisävesien rannoilla. Ruovikot ovat jo vallanneet aiemmin avoimina olleita sisävesien hiekkarantoja.
Kuntia, taloyhtiöitä, järjestöjä ja maanomistajia tulisi innostaa koko maan kattaviin luonnonhoitotalkoisiin. Ruotsissa perinneympäristöjen hoitoa pidetään kansalaisten velvollisuutena. Perinnemaisemia onkin Ruotsissa yli kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna. Myös muita yllättäviäkin keinoja tulisi hyödyntää. Maatiloja ja maatilojen eläimiä voisi tuoda uudelleen ihmisten lähelle kaupunkeihin, ja ennen kaikkea tuotantoeläimet pitäisi saada uudelleen ulos laiduntamaan. Penkereille, viherkatoille ja käytöstä poistuneille maanottoalueille tulisi laatia elinympäristöindeksi. Tuhatta neliötä rakennettua kerrosalaa voisi kompensoida tuhannella neliöllä viherkattoa, rakennuksen yhteydessä olevaa niittyä tai muuta avointa elinympäristöä.
Sen sijaan metsäisillä luontotyypeillä, soilla, rannoilla ja kallioilla ei ole realistista estää tai edes pysäyttää rehevöitymiskehitystä tiettyjä luontotyyppikohteita lukuun ottamatta. Esimerkiksi metsien harjuisia paahdeympäristöjä voidaan jossain määrin ylläpitää Metsähallituksen hallinnoimilla alueilla. Muualla joudumme muuttamaan käsitystä siitä, millainen Suomen luonto on ollut ja millainen sen tulisi olla. Rehevöitymisen aiheuttama muutos on kuitenkin niin hidas, ettei sitä juuri silmällä huomaa ellei sitä vertaa vanhoihin valokuviin. Niissä maisemat olivat ennen avoimia eikä kalliosaarilla juuri kasvanut puita.
Luonnon hoidon ja ennallistamisen tavoitteena ei voida enää pitää 50 vuotta sitten vallinneen tilanteen palauttamista. Tavoitteiden tulee olla realistisia, ja ennen kaikkea tulee huolehtia siitä, että ne luonnon ominaispiirteet, joita on haluttu suojella, säilyisivät ainakin suojelualueilla. Suomen luonto on kaiken kattavan peruuttamattoman muutoksen kourissa, johon meidän tulee parhaamme mukaan sopeutua.
Teksti: Riku Lumiaro, Suomen ympäristökeskus
