COVID-19-tiedepaneeli osoitti, että tiedeyhteisö pystyy järjestäytymään nopeasti ja välittämään poliittiseen päätöksentekoon siellä tarvittavaa tietoa – jopa tilanteessa, jossa tietoa ei juuri ole.
Koronakriisi vyöryi alkuvuodesta ympäri maailman ja teki näkyväksi sen, minkä tiedeneuvonnan kehittämisen parissa työskentelevät ovat tienneet: kansalliset tiedeneuvonnan toimintamallit eivät vastaa tämän päivän tarpeisiin.
Tiedeneuvonnan tilanne on 2000-luvulla jatkuvasti kasvavan informaatiomäärän keskellä paradoksaalinen. Politiikkavalmistelussa käytettävissä oleva tietopohja on yhä laajempaa, minkä seurauksena tarpeellisen ja laadukkaan tiedon löytäminen on yhä vaikeampaa. Kuitenkin koronapandemian alkuvaiheessa luotettavaa tietoa ei yksinkertaisesti ollut. Oli vain avoimia kysymyksiä: minkälaisesta viruksesta oikein on kyse, miten se leviää, miten leviämistä voidaan torjua, miten sairastuneita hoidetaan? Ja pian piti pohtia myös epidemian ja sen taltuttamisen seurannaisvaikutuksia. Tietoa alettiin kiireesti tuottaa ja haalia, ja syntyi uudenlaisia globaalin tiedeyhteistyön muotoja. Dataa ja tuloksia muun muassa koottiin avoimiin tietokantoihin, joissa ne olivat kaikkien käytettävissä.
Koska olemassa olleet toimintamallit eivät tarjonneet vastauksia riittävän nopeasti, valtiot kehittivät kiireesti uusia tapoja luotettavan tieteellisen tiedon löytämiseksi ja kanavoimiseksi päätöksenteon tueksi. Suomessa perustettiin uusi tiedepaneeli. Valtioneuvoston kanslia pyysi tiedeyhteisöä – mikä tässä kohtaa tarkoitti tutkimuslaitosten yhteenliittymä Tulanetia, Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifia sekä Suomalaista Tiedeakatemiaa – kokoamaan monitieteisen paneelin, joka kykenisi auttamaan valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäen johtamaa exit- ja jälleenrakennustyöryhmää COVID-19-kriisin vaikutuksien arvioimisessa ja ennakoimisessa.
Tiedepaneeli aloitti toimintansa poikkeuksellisella aikataululla ja poikkeuksellisissa olosuhteissa. 22. huhtikuuta, eli vain viikko valtioneuvoston kanslian esittämästä pyynnöstä, 13-henkinen paneeli oli nimetty. Elettiin pandemian ensimmäistä aaltoa, ja kaikki yhteydenpito tapahtui verkon välityksellä. Toisaalta poikkeustila loi otolliset olosuhteet työskentelylle: Ensinnäkin, polttavia kysymyksiä oli paljon ja tietoa vähän. Mikään tieteenala ei pystynyt yksin tarjoamaan vastauksia. Tämä mahdollisti aidosti monitieteellisen työskentelyn. Toiseksi, akateeminen maailma oli muun yhteiskunnan tavoin seisahduksissa, minkä seurauksena paneelin jäseniltä vapautui aikaa. Paneeli työskenteli paneutuneesti ja tehokkaasti, niin arkena kuin viikonloppuisin. Muutamassa viikossa se kokosi 115-sivuisen raportin, jossa kiteytettiin sen hetkisten tietojen pohjalta, mitä viruksesta, kriisistä ja sen vaikutuksista tiedetään, mihin yhteiskunnan resilienssi perustuu ja mitä kriisistä voidaan oppia.
Paneelin toimikausi jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi, sillä se päättyi jo toukokuun lopussa. Pitkäkestoisempi työskentely olisi mahdollistanut syvällisemmän näkemyksen muodostamisen pandemiasta. Kriisi edellyttää eri tahojen ripeää yhteistyötä, ja tiedeyhteisö pystyi nopealla aikataululla järjestäytymään ja tarjoamaan parhaan osaamisensa päätöksenteon tueksi. Tiedepaneelin merkitys oli Martti Hetemäen mukaan erityisen suuri, kun valmisteltiin päätöstä koulujen uudelleen avaamisesta toukokuussa.
Mille tekijöille tiedepaneelikokeilun onnistuminen sitten perustui? Yksi on ainakin nimeämismenettely: paneelin jäsenet eivät edustaneet mitään tiettyä taustayhteisöä ja sen näkemyksiä, vaan toimivat riippumattomina tutkijoina ja asiantuntijoina. Paneelisteiksi saatiin siis valikoitua tieteellisistä lähtökodista sopivin kokoonpano. Toinen keskeinen tekijä oli paneelin tiiviit yhteydet exit- ja jälleenrakennustyöryhmään. Vain kaksi päivää aloittamisensa jälkeen paneeli osallistui ensimmäisen kerran työryhmän kokoukseen ja sai listan konkreettisia kysymyksiä, joihin toivottiin vastauksia. Näin paneeli ymmärsi heti, mitä siltä odotetaan.
Tiedepaneeli osoitti toimivuutensa myös siinä, että se pystyi vastaamaan koronakriisille keskeisiin tiedollisiin haasteisiin. Se syntetisoi eli koosti laajoja tietomääriä tiiviiseen muotoon, eli osaltaan auttoi päättäjiä toimimaan laajojen ja hajanaisten tietomäärien kanssa. Se arvioi tarjolla olevan tiedon laatua sekä viesti eri tutkimustulosten epävarmuuden tasosta. Viimeksi mainitut olivat koronakriisissä erityisen tärkeitä, sillä alkuvaiheessa juuri mitään varmaa tietoa ei ollut vaan tutkimustulokset levisivät ja niitä oli hyödynnettävä jo ennen vertaisarviointia ja virallista julkaisua.
Kokonaisuudessaan COVID-19-tiedepaneeli oli siis onnistunut mutta liian lyhyeksi jäänyt toimintamallikokeilu, joka toteutettiin hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa. Tiedeyhteisöltä löytyy jatkossakin tukea politiikkavalmistelulle, mutta tätä varten tarvitaan jatkuvuutta. Tarvitsemme lisää tiedepaneeleja!
Teksti: professori Heikki Hiilamo, Helsingin yliopisto ja akatemiasihteeri Jaakko Kuosmanen, Suomalainen Tiedeakatemia
