"Julkisuudessa on ajoittain esiintynyt ehdotuksia kansalaisaloitteen allekirjoittajamäärän tarkastamisesta ylöspäin. Nykyinen 50 000 allekirjoittajan raja valittiin, jotta voitaisiin varmistua 'kansalaisaloitteen nauttiman tuen laajuudesta.' Se asettui Euroopan maissa kansalaisaloitteilta yleensä vaadittavan kannatuksen keskivaiheille 1,2 prosenttiin äänioikeutetuista. On toki muistettava, että aloitekäytännöt eivät ole suoraan vertailukelpoisia, ja esimerkiksi nimien keräämisen aikarajat vaihtelevat. Valmisteluvaiheessa keskusteltiin 100 000 allekirjoituksen rajasta, ja tätäkin korkeampia lukuja esitettiin. Suomessa otettiin ensimmäisenä käyttöön myös mahdollisuus kansalaisaloitteiden kannattamiseen verkon välityksellä. Toistaiseksi kansalaisaloitteesta saadut kokemukset eivät näytä antavan vahvoja perusteita perustuslakiin kirjatun allekirjoittajan määrän muuttamisesta."
Kannatusilmoitusten määrien mekaanisesta tarkastelusta ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä allekirjoitusrajan muuttamisesta, sillä toisenlainen allekirjoitusraja olisi oletettavasti alun pitäenkin vaikuttanut allekirjoitusten keruukampanjoiden organisointiin ja allekirjoitusten kertymiseen. Joitain huomioita voidaan kuitenkinkin esittää. Tarkastelujoukosta ei esimerkiksi löydy yhtään aloitetta, joka olisi kerännyt yli 40 000 mutta alle 50 000 allekirjoitusta. Taulukosta käy ilmi, että hieman yli neljän vuoden tarkastelujaksolla 13 kansalaisaloitetta on onnistunut keräämään vähintään vaaditun määrän kannatusilmoituksia.
Auri Pakarinen (2013, 355) on arvioinut, että ollakseen toimiva kansalaisaloitejärjestelmän olisi pitkällä tähtäimellä tuotettava jokaisen eduskunnan käsiteltäväksi ainakin muutama aloite. Euroopassa käytössä olevista aloitteista suurin kannatusraja 2 prosenttia äänioikeutetuista. Suomessa tämä tarkoittaisi noin 89 000 allekirjoittajaa. Tällä hypoteettisella rajalla vuosien 2011–2015 eduskunta olisi saanut käsiteltäväkseen yhden aloitteen ja nyt istuva eduskunta saisi näillä näkymin käsiteltäväkseen ainakin yhden aloitteen. Jos huomioidaan yllä kuvattu rajapyykin mahdollinen vaikutus allekirjoitusten kertymiseen, on mahdollista, että muutama muukin aloite olisi ylittänyt kynnyksen. Tämän hypoteettisen esimerkkirajan voisi näin nykyisillä tiedoilla arvioida olevan Pakarisen kriteerein nipin napin riittävän alhainen.
Kysymys voidaan asettaa myös toisin päin ja kysyä, tuottaako nykyinen allekirjoittajaraja eduskuntaan liikaa aloitteita. Aloitteita voidaan ajatella olevan liikaa, mikäli niiden perusteellinen käsittely vie eduskunnalta niin paljon resursseja, että niiden käytännön vaikuttavuus heikkenee (Maija Setälä 2010, 224–225). Eduskunta on hyväksynyt käsittelemistään kansalaisaloitteista vain yhden, mutta onnistunut verraten lyhyessä ajassa muodostamaan käsittelylle käytännöt, joiden ansiosta myös joillain muodollisesti hylätyillä kansalaisaloitteilla voi arvioida olleen vaikutusta pidemmällä aikavälillä. Vaikutus päätöksentekoon on myös Pakarisen kansalaisaloitelain toimivuudelle asettama toinen kriteeri. Nykyistä alempi, esimerkiksi 30 000 allekirjoitusraja olisi tuonut eduskunnan käsiteltäväksi neljän vuoden aikana vain kolme lisäaloitetta muiden tekijöiden pysyessä muuttumattomina. Esimerkiksi vaalikaudella 2011–2015 eduskunta käsitteli 945 hallituksen lakiesitystä. Tässä vertailussa kansalaisaloitteiden eduskunnalle aiheuttamaa työmäärää ei voi pitää kohtuuttomana.
Kansalaisaloitteen mahdollistaminen perustui Suomessakin havaittuun ilmiöön, jossa kansalaisten luottamus poliittiseen päätöksentekoon on heikentynyt. Heikentyneen poliittisen luottamuksen myötä tarkastelu, jossa yhteiskunnan nähdään poliittisessa mielessä koostuvan laajoja ohjelmia kannattavien enemmistöjen sijaan ennemmin erilaisista tilapäisistä, jonkin asiakysymyksen suhteen liittoutuneista ryhmistä, on tullut ajankohtaisemmaksi. Kansalaisaloitteella haluttiin tarjota näille ryhmille mahdollisuus osallistua muodollisesti poliittiseen prosessiin.
Kansalaisaloite täyttää sille ajatellun tehtävän: se tuo edustajien tietoon kansalaisten intressejä ohi perinteisten puolueiden ja vahvojen järjestöjen ja eturyhmien. Kansalaisaloitejärjestelmä takaa Suomessa aloitteelle ainoastaan jonkintasoisen käsittelyn eduskunnassa. Edustajien työ on heikentyneen luottamuksen ja lisääntyneen julkisuuden paineessa entistä hankalampaa, mikä varmasti osaltaan selittää ehdotuksia allekirjoittajamäärän nostamiseksi. Eduskunnan tehtävä on kuitenkin sen vaikeudesta huolimatta käydä aloitteista keskustelua, jossa punnitaan aloitteiden perusteita, niiden liittymistä suurempiin kokonaisuuksiin ja päättää aloitteiden pohjalta toimenpiteistä. Asetettua 50 000 ihmisen allekirjoittajarajaa voidaan tähänastisten kokemusten perusteella pitää melko onnistuneena.
Teksti: Elias Laitinen, projektitutkija
Kansanvallan uudet muodot Suomessa -hanke. Hanke toteutetaan osana valtioneuvoston vuoden 2014 selvitys- ja tutkimusuunnitelman toimeenpanoa.
