Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelma ”Osallistava ja osaava Suomi” korostaa asioiden selvittämistä päätöksenteon tueksi. Sanahaku paljastaa, että nykyinen hallitus pitää selvittämistä, selvityksiä ja tutkimusta tärkeinä. Selvityksiin viitataan peräti 190 kertaa ja tutkimukseen ja tutkijoihin 91 kertaa. Hallitus on tunnistanut tutkimus- ja selvitystarpeita käytännössä hallinnon kaikilla osa-alueilla veropolitiikasta ilmasto- ja sosiaalipolitiikkaan.
Tietotarpeet osoittavat, että elämme maailmassa, joka muuttuu ja jota hallitus myös pyrkii muuttamaan. Tämä on perusteltua, sillä monet nyky-yhteiskunnan totutuista kehityspoluista näyttävät johtavan umpikujiin. Uusiin ratkaisuihin ei kuitenkaan voi rynnätä suin päin. Ensi näkemältä hyvältä tuntuva ratkaisu voi aiheuttaa uusia ongelmia, jotka voivat olla jopa hankalampia kuin ne, joita alun perin haluttiin ratkaista.
Oman tutkimuskenttäni historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä ongelmista, jotka ovat syntyneet, kun on tuijotettu liian kapea-alaisesti lyhyen aikavälin ratkaisuihin. Liian suuri usko bioenergian mahdollisuuksiin, ’turvallisten’ otsonikerrosta kuluttavien kylmäaineiden laajamittainen käyttö, pölyttäjiä vaarantavien kasvinsuojeluaineiden levittäminen ja kaiken pakkaaminen muoviin ovat kaikki aiheuttaneet eriasteista yhteiskunnallista krapulaa. Euroopan ympäristövirasto EEA julkaisikin joitakin vuosia sitten koosteen ’Late lessons from early warnings’, joka muistuttaa, että asioiden monipuolinen tarkastelu on hyvä tapa toteuttaa varovaisuusperiaatetta.
Hallitusohjelmassa osa selvityksistä ajatellaan johtavan suoraan uusiin lakeihin ja strategioihin: ”Tehdään selvitys, jonka tavoitteena on yritysvastuulain säätäminen. (s. 108)” ja ”Luodaan tiekartta fossiilittomaan liikenteeseen hiilineutraaliustavoitteen mukaisesti” (s. 114). Toiset aiheet ovat pitkäjänteisiä, eikä vielä tiedetä mikä on lopputulos: ”Edistetään korkean jalostusarvon ja pitkään hiiltä varastoivien puutuotteiden tutkimusta ja tuotekehitystä sekä sivuvirtojen kestävää hyödyntämistä” ja ”Luodaan pitkän aikavälin kansallinen visio suomalaiseksi ruokajärjestelmäksi” (s. 123).
Tutkimus- ja selvitystarpeet haastavat tutkimusta tarjoamaan vastauksia, mutta myös pohdintaan, joka voi arvioida kriittisesti alkuperäistä kysymystä. Suomessa meillä on poikkeuksellisen hyvä tilanne siinä, että strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) on vuodesta 2015 rahoittanut ”pitkäjänteistä ja ohjelmamuotoista tutkimusta, joka tuottaa ratkaisuja merkittäviin suomalaisen yhteiskunnan haasteisiin”. STN:n ohjelmien ansiosta on kertynyt uutta osaamista ja havaintoja siitä, miten yhteiskuntaa voi kehittää ja mitä sudenkuoppia kehittämisessä voi olla.
Strategisen tutkimuksen tuloksia on esitetty monella eri tavalla raporteista taide-esityksiin. Yhteistä strategisen tutkimuksen hankkeille on ymmärrys siitä, että tieteellinen julkaisu on vain yksi lähtökohta. Ohjelmien ja hankkeiden kokoamat ratkaisukortit edustavat toista ääripäätä – vuosien työ on tiivistetty lyhyeksi väittämäksi. Esimerkiksi yksinkertainen virke ”Muutospolut, jotka tunnistetaan erityissä murrosareenoissa, toimivat välineinä suunnata kehitystä kohti haluttuja tavoitteita” pitää sisällään vuosien työn, joka on dokumentoitu tieteellisen tarkasti, mutta joka on myös toiminut inspiraationa, kun on haettu keinoja kehittää mm. luonnonvarojen hallintaa siten, että kestävän kehityksen tavoitteet tulevat aiempaa paremmin huomioiduksi.
Nykyisessä some-todellisuudessa on petollisen helppoa kuvitella, että ratkaisut ovat twitter-viestien pituisia. Strategisen tutkimuksen ratkaisukortit osoittavat, että tviitti voi parhaimmillaan johdattaa polulle, joka vie tietolähteiden ääreen. Ratkaisuja joudutaan edelleen hakemaan tukeutumalla syvälliseen tietoon, joka ei puristu 240 merkkiin. Uutta strategisessa tutkimuksessa on se, että on yhdessä eri yhteiskunnallisten vaikuttajien ja toimijoiden kanssa luotu uutta tietoa ja yhdistetty osaamista ja tieteenaloja uudella tavalla.
Strateginen tutkimus ei tarjoa valmiita vastauksia hallitusohjelman kaikkiin tietotarpeisiin, mutta hankkeiden ja ohjelmien ansiosta on kehittynyt uusia osaajia, jotka ymmärtävät miten vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä tulee lähestyä. Näin voimme kehittää kykyämme ottaa myös heikkoja varoituksen viestejä vakavasti niin, että vähennämme tarvetta tuottaa jälkiviisautta. Konsta Pylkkänen totesi jälkiviisaudesta, että ”siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiin tulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi paras käyttäytyä.” Nopeasti muuttuvassa maailmassa tämä voi olla hyvin tehokas tapa maalata itsensä lopullisesti nurkkaan.
Teksti: Mikael Hildén, Suomen ympäristökeskus
