Maaperän hiilidioksidipäästöt ovat tällä hetkellä ilmastopolitiikan kuuma peruna. Suurin debatti käydään metsämaiden – ja puiden – hiilivarantojen ympärillä, mutta osa yleisestä keskustelusta kohdistuu myös maatalouteen. Hyvä niin! Tutkimus ja yritysten kehityshankkeet etsivät kiivaasti keinoja peltomaiden ilmastopäästöjen vähentämiseksi (esim. www.luke.fi/sompa/tyopaketit/uudet-viljely-ja-metsanhoitomenetelmat-turvemaiden-khk-paastojen-vahentamiseksi/) ja hiilinielujen synnyttämiseksi maatalouden sisälle. Näillä nieluilla voitaisiin kompensoida maatalouden ja ruoantuotannon ilmastopäästöjä. Peltojen hiilidioksidipäästöt vaikuttavat myös ruokatuotteiden ja ruokavalion elinkaarisiin ilmastovaikutuksiin.
Aihe on tärkeä. Suomen maakohtaisessa kasvihuonekaasujen inventaariossa peltomaiden hiilidioksidipäästöt kaksinkertaistavat maatalouden merkityksen päästölähteenä: maataloussektorin päästöt olivat vuoden 2018 raportoinnissa suuruudeltaan 6,5 Mt CO2-ekvivalenttia ja peltomaiden hiilidioksidipäästöt samoin 6,5 Mt CO2-ekvivalenttia. Ojitettujen turvemaiden osuus peltomaiden hiilidioksidipäästöistä on reippaasti yli 90 prosenttia.
Samanaikaisesti julkinen keskustelu peräänkuuluttaa ruokavaliomuutosta ja jopa kulutuksen ohjaamista poliittisin ohjauskeinoin. Taustalla on herännyt tietoisuus niin eläintuotannon vaikutuksesta ilmastonmuutokseen globaalisti kuin eri ruokien elinkaarisista ilmastovaikutuksista, joita hiilijalanjäljeksikin kutsutaan. Näyttääkin ilmeiseltä, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tarvitaan sekä ruokavaliomuutosta että tuotantotapojen kehittämistä.
Tuotteiden elinkaaristen ilmastovaikutusten arvioinnissa ei kuitenkaan oteta täysimääräisesti huomioon peltomaiden hiilidioksidipäästöjä. Menettely on kansainvälinen eli näitä päästöjä ei ole mukana myöskään muissa maissa tehdyissä ilmastovaikutusten arvioinneissa.
Peltomaiden hiilidioksidipäästöjen vaikutus suomalaisten ruokatuotteiden ilmastovaikutukseen ei ole niin suoraviivainen kuin maakohtaisesta inventaariosta voisi päätellä. Yksittäisen tuotteen, olipa se kasvi- tai eläinkunnan tuote, ilmastovaikutus ei suinkaan välttämättä kaksinkertaistu kun peltomaan hiilidioksidipäästöt lisätään tarkasteluun. Vaikutus riippuu siitä, minkälaisesta tuotantoketjusta tuote tulee ja siitä, minkälaisessa maaperässä kasvituote tai eläinperäisen tuotteen taustalla oleva rehu kasvatetaan. Asia vaatii tapauskohtaisen tarkastelun.
Mitä sitten? Haittaako se, ettei ruokatuotteiden elinkaarisissa ilmastovaikutuksissa ole peltomaan hiilidioksidipäästöjä mukana? Niin kauan kuin säännöt ovat kaikille samat, ilmastovaikutusten vertailtavuus tuotteiden välillä on riittävän hyvä. Kuitenkin jos tuotteiden elinkaaristen ilmastovaikutusten on tarkoitus ohjata kuluttajien päätöksiä ja (sitä kautta) ruoantuotantoa ilmastoystävälliseen suuntaan, maaperän hiilivaraston muutos pitäisi ehdottomasti ottaa arvioinneissa ja niihin perustuvassa informaatiossa huomioon. Muutoinhan ohjausvaikutus saattaa olla tehotonta tai pahimmillaan kohdistua jopa toisarvoisiin asioihin.
Samalla haastetaan olemassa olevien tuotantoketjujen toimijoita: heidän pitäisi tuottaa tietoa oman ketjunsa ilmastotehokkuudesta (www.luke.fi/palvelut/osaamisalueet/kiertotalous-ja-kestavyys/ecomodules-palvelu/). Muutoin olemme keskimääräisyyksien vankeja, eivätkä parhaiden käytäntöjen mukaiset tuotteet pääse esille ja kuluttajien valintojen kohteeksi.
Peltomaan hiilipäästöihin voidaan käydä käsiksi myös poliittisen päätöksenteon kautta joko ohjaamalla suoraan maataloutta tai epäsuoremmin ohjaamalla kulutusta. Molemmat keinot edellyttävät luotettavaa tietoa ja vaikutusten huolelliseen arvioimiseen perustuvien uusien innovatiivisten instrumenttien käyttöä - ja tietysti poliittista tahoa. Erityisesti kulutuksen ohjaamisessa on ensiarvoisen tärkeää ottaa ravitsemus huomioon ja ymmärtää kulutusvalintojen merkitys ruokavalion kokonaisuudessa – mistä tarvitaan vielä lisää tietoa (www.luke.fi/ruokaminimi).
Teksti: Merja Saarinen ja Jaakko Heikkinen, Luonnonvarakeskus
