Ruokahävikki ja sen vähentäminen on viime aikoina noussut uutisotsikoihin yhä useammin. Suurin osuus syömäkelpoisen ruuan hävikistä syntyy kotitalouksissa, mutta merkittävä määrä myös alkutuotannossa, teollisuudessa, ravitsemispalveluissa sekä kaupoissa. Tutkimustiedon mukaan ruokahävikkiä syntyy siis ketjun kaikissa vaiheissa.
Ruokaketju ja ruoankulutus aiheuttavat kolmanneksen kaikesta kulutuksemme ympäristökuormasta. Tuotetusta ruoasta iso osa jää kuitenkin hyödyntämättä elintarvikkeena ja päätyy hävikiksi. Tämä haaskaaminen on kestämätöntä niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin ympäristövaikutuksiltaan. Kotimaisen ruokaketjun ruokahävikki on Luonnonvarakeskuksen tutkimuksissa arvioitu 400–500 miljoonaksi kiloksi syömäkelpoista ruokaa vuosittain. Luvut perustuvat eri hetkinä tehtyihin yksittäisiin pistetutkimuksiin ja rajattuihin aineistoihin. Ruokaketjusta aiheutuvan hävikin kasvihuonekaasupäästöt, eli hiilijalanjälki, ovat Suomessa noin miljardi kg CO2-ekvivalenttia vuodessa. Tämä vastaa jopa 400 000 henkilöauton vuosittaista hiilidioksidipäästöä eli noin 7000 miljoonan henkilöautokilometrin hiilidioksidipäästöä.
YK:n kestävän kehityksen (Agenda 2030) ja EU komission ruokahävikin vähentämistavoitteet ovat kovat: hävikki tulisi puolittaa jälleenmyyjä- ja kuluttajatasolla 2030 mennessä sekä hävikkiä olisi vähennettävä merkittävästi koko tuotanto- ja jakeluketjussa.
Kansallisia tavoitteita ei ole vielä linjattu, joskin asiasta on keskusteltu muun muassa eduskunnassa ja Ruokapoliittisen selonteon yhteydessä. Ideaali, tehokkaasti toimiva ruokaketju ei synnytä lainkaan jätettä, vaan syötäväksi tarkoitettu raaka-aine päätyy elintarvikekäyttöön ja syömäkelvoton sivuvirta korkeamman lisäarvon tuotteiksi ja lopulta esimerkiksi energiaksi ja ravinnekierrätykseen. Ruokaketjun toiminnassa ennustettavuuden haasteet tekevät ideaalitilanteesta vaikean saavuttaa. Liikenteen ja asumisen päästöjen ohella ruoka on yksi suurimmista kulutuksemme päästölähteistä. Ketjun jokaisessa vaiheessa tulee pyrkiä hävikin vähentämiseen tai tunnistettujen resurssitehokkaiden toimintamallien jakamiseen.
Resurssien käyttöä tehostamalla ketjun jokaisessa vaiheessa saadaan hävikin määrä vähenemään. Keinot vähentämiseen voivat myös liittyä esimerkiksi teknologisiin innovaatioihin, digitaalisuuden hyödyntämiseen tai byrokratian purkuun. Byrokratiaa purkamalla ja kriittisesti lainsäädäntöä tarkastelemalla voidaan poistaa niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat tarpeetonta hävikkiä ketjun eri vaiheissa.
Elintarvikeketjuun vaikuttava lainsäädäntö on toimivaa ja tarkoituksenmukaista silloin, kun elintarvikkeen poisheittämistä edellyttävä lainsäädäntö ei merkittävästi aiheuta syömäkelpoisen ruuan päätymistä jätteeksi. Luonnonvarakeskuksen toteuttamassa Ohjauskeinot ruokahävikin ja elintarvikejätteen puolittamiseksi (Lexfoodwaste) -hankkeessa etsitään yhdessä ruokaketjun toimijoiden sekä viranomaisten kanssa lainsäädännöllisiä esteitä elintarvikekelpoisen ruokahävikin ennaltaehkäisylle ja hyödyntämiselle.
Lainsäädännöllisiä, suoria estäviä vaikutuksia syntyvän hävikin ehkäisy- tai hyödyntämismahdollisuuksiin on vähän. Haasteena on useammin hyvien yhteistyöverkostojen ja toimintamallien löytyminen. Esimerkiksi alkutuotannosta syntyvää kasvipohjaista sivuvirtaa voidaan useimmiten hyödyntää hyvin rehuna. Laatuluokittelun myötä kauppojen valikoimaan kelpaamattomat kasvikset puolestaan sopivat hyödynnettäviksi teollisuudessa. Eläinperäisen alkutuotannon sivuvirran hyödyntäminen on jo paljon haasteellisempaa. Ihmisravinnoksi kelpaamattomaksi todettu eläinperäinen tuote saattaa lainsäädännöllisesti kelvata turkiseläinrehuksi tai lemmikkien ruuaksi, mutta päätyy usein myös jätehierarkian seuraavan tason mukaiseen käsittelyyn.
Elintarviketeollisuuden suurimmat lainsäädännön aiheuttamat haasteet ruokahävikin osalta löytyvät pakkausmerkintä- sekä lämpötilavaatimuksista. Pakkausmerkintävirheistä johtuvat takaisinvedot on merkittävä isompia ruokahävikkieriä aiheuttava tekijä sekä jalostajien että vähittäiskaupan osalta. Allergeenimerkintävirheelliset tuotteet on lainsäädännön mukaan mahdollista korjata, mutta käytännössä kustannukset nousevat useimmiten liian suuriksi.
Elintarviketeollisuudessa omat haasteensa aiheuttavat myös lämpötilavaatimukset, jotka ovat koko ruokaketjun tiukimmat. Lämpötilavaatimukset sekä tarjoiluaikojen rajoitukset aiheuttavat omat vaikeutensa myös vähittäiskaupoissa sekä ravitsemispalveluissa. Ravitsemispalveluissa merkittävä ruokahävikin lähde on linjastoruokaloiden itsepalvelutiskien tarjoilutähde. Tarjoilun päätyttyä linjastossa olleen ruoan saa kuitenkin lahjoittaa ruoka-apuun tai myydä kuluttajan mukaan.
Päiväysmerkinnät ovat puhuttaneet paljon erityisesti kuluttajien ruokahävikin osalta, mutta myös elintarviketuotantoketjussa. Teollisuus käyttää paljon jalostettuja raaka-aineita, joiden mukana tulevat niiden omat päiväysmerkintänsä, joiden mukaan myös jatkojalosteiden säilyvyyslupaukset määräytyvät. Kuluttajapakkauksien päiväysmerkintöihin, myyntiaikoihin ja lopulta säilytysaikaan vaikuttaa myös se, miten tarkasti ylempi ketju on osannut asettaa tuottamiensa raaka-aineiden päiväysmerkinnät. Lopulliseen säilyvyyteen kotitalouksissa vaikuttaa kuitenkin paljon se, miten hyvin kuluttaja huomioi kylmäketjun kaupasta eteenpäin. Parannettavaa on myös päiväysmerkintöjen tulkinnassa kotitalouksissa. Eri päiväysmerkintöjen katsotaan usein virheellisesti tarkoittavan ruuan pilaantumista merkityn päivän saavuttamisen jälkeen.
Ruokaketjua ohjaavan lainsäädännön valvonnalla ja sen tiukkuudella on oma vaikutuksensa ruokahävikin syntymiseen ruokaketjussa. Olisi voitava yhdenmukaistaa valvontaa käytännössä ja edistettävä mahdollisuuksia joustoihin, silloin kun kyseessä ovat elintarvikekelpoiset, turvalliset tuotteet.
Ruoka-apu on nostettu esiin syömäkelpoista elintarvikehävikkiä edelleen kuluttajille jakavana ja näin jätehierarkian mukaisesti ruokahävikkiä torjuvana tahona. Vapaaehtoisvoimin pyörivän ruoka-avun resursseista kuitenkin riippuu, miten hyvin erilaisia eriä voidaan ottaa vastaan. Esimerkillisiä, liki ammattimaisesti toimivia ruoka-apujärjestöjä voidaan pitää hyvinä malleina, joiden monistamiseen tulisi kannustaa. Keskitetyn toiminnan järjestäminen vaatii kuitenkin resursseja ja vastaantuloa esimerkiksi kunnilta.
Kotimainen ruokaketju on ylpeyden aihe elintarviketurvallisuuden, luotettavuuden ja laadun näkökulmista. Suomalaista ruokaa pidetään vastuullisesti tuotettuna, erityisesti tuoteturvallisuuden kannalta, mihin lasketaan myös jäljitettävyys ja puhtaiden raaka-aineiden käyttö. Vastuullisuusvaakakuppiin asettuu kuitenkin myös ympäristövastuullisuus, mukaan lukien ruokahävikki. Tässä kohtaa Suomi voisi vielä helposti parantaa ja nostaa imagoaan yhä vastuullisemmaksi ja toimia esimerkkinä.
Ilmoittaudu hankkeen työpajaan:
Lainsäädännön ja ohjauskeinojen kehittämistarpeet ruokahävikin ja elintarvikejätteen vähentämiseksi 30.5.2017
Teksti: Sanna Hietala, Inkeri Riipi ja Juha-Matti Katajajuuri, Luonnonvarakeskus
Kuvat: Luonnonvarakeskus (henkilökuvat) sekä flickr.com (CC BY 2.0)
