Hyvinvointi- ja terveysalan kokeiluilla on Suomessa jo vuosikymmeniä pitkät perinteet. Vasta muutaman viime vuoden kuluessa näihin on liitetty uudempi käsite ”Kokeilukulttuuri”. Samalla kokeilujen merkitystä on alettu korostaa entistä enemmän ja ne on nostettu merkittävään rooliin mm. hallituksen kärkihankkeissa.
Kokeilukulttuuri tähtää siihen, että uusien toimintamallien ja teknologioiden kokeilu ja käyttöönotto olisi aikaisempaa helpompaa ja joustavampaa ja tieto kokeiluista leviäisi nopeasti eri toimijoiden hyödynnettäväksi. Näin voitaisiin parantaa palveluja ja prosesseja ketterästi ja luoda samalla uusia liiketoimintamahdollisuuksia teknologia- ja palveluyrityksille. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan hankkeessa VTT selvittää muun muassa asiantuntijahaastattelujen pohjalta, miten kokeilukulttuuri saataisiin nykyistä laajemmin ja tehokkaammin toteutumaan etsittäessä kustannustehokkuutta ja laatua sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Innovaatiokokeilujen tueksi kaivataan kansallista ohjeistusta
Kansallisella tasolla kokeilukulttuurin hyödyntämiseen vaikuttaa muun muassa voimassa oleva lainsäädäntö. Esimerkiksi hankintalakia pidetään monesti keskeisenä uuden teknologian kokeilua ja käyttöönottoa vaikeuttavana tekijänä, ja se todettiin myös haastatteluissa. Asiantuntijat näkevät kuitenkin hankintalaissa myös positiivisia piirteitä, koska se pyrkii varmistamaan yritysten tasapuolisen kohtelun hankinnoissa ja estämään ”pyörän keksimistä uudelleen”. Lisäksi havaittiin, että hankintalaki mahdollistaa jo nykyisellään innovatiiviset hankintamenettelyt, joiden puitteissa hankintaorganisaatio ja yritykset voivat tehdä yhteistyötä uuden teknologian kehittämisessä ja käyttöönotossa. Ongelma näyttääkin olevan siinä, että hankintaorganisaatioissa hankintalakia ei aina osata tai uskalleta soveltaa. Lainsäädännön tueksi kaivattaisiinkin laajempaa ohjeistusta ja hyvien käytäntöjen jakamista, joka tukisi uusien innovaatioiden kokeilua ja käyttöönottoa.
Hankintalain ohella myös tietosuojaan liittyvä lainsäädäntö kaipaisi tuekseen kansallisen tason linjauksia ja ohjeita. Digitaalisten palvelujen käyttöönoton yhteydessä törmätään jatkuvasti samantyyppisiin kysymyksiin: Missä henkilötietoja tulisi säilyttää? Kuka niitä saa katsoa? Millainen suostumus henkilöltä tarvitaan? Millainen käyttäjätunnistus tarvitaan? Tällä hetkellä näitä kysymyksiä ratkotaan usein paikallisesti ja tapauskohtaisesti. Ohjeistuksen ja kokemuksen puuttuessa lakia saatetaan tulkita ”varman päälle”, jolloin seurauksena voi olla kankeita ja kalliita ratkaisuja. Esimerkiksi vaatimus henkilötietojen säilyttämisestä Suomessa ei ole aina perusteltu, vaan voi lisätä järjestelmän hintaa ja johtaa teknisesti huonompaan ratkaisuun.
Hyvät tulokset tulisi ottaa käyttöön
Kaikkien toiveissa on, että kokeilujen tulokset leviäisivät valtakunnalliseen käyttöön ja että niiden pohjalta syntyisi tuotteita myös kansainvälisille markkinoille. Terveydenhuollolla on näin uusi tärkeä tehtävä toimia yhteiskehittämisen alustana ja mahdollistaa kokeileminen oikeassa käyttöympäristössä. Kansainvälistymistä ajatellen erityisesti teknologiaan perustuvien innovaatioiden leviämisessä on tärkeää, että hyödynnetään kansainvälisiä standardeja ja niihin perustuvia kansallisia tietojärjestelmiä. Kansallinen potilastiedon arkisto (Kanta) tuli haastatteluissa esille hyvänä esimerkkinä tietojärjestelmäpalvelusta, joka tukee yhteisten käytäntöjen ja toimintamallien syntymistä. Kanta-palvelun kansalaisnäkymään, Omakantaan, ollaan parhaillaan toteuttamassa laajennusta, joka mahdollistaa omien tietojen hyödyntämisen mm. erilaisten hyvinvointisovellusten yhteydessä. On tärkeää, että tietojen katselemisen lisäksi kansalaiset voivat halutessaan laajemminkin hyödyntää tietojaan. Haastatteluissa toivottiin muitakin sähköisiä asiointipalveluja, muun muassa yhteistä asiointikanavaa kaikkiin sähköisiin SOTE-palveluihin.
Toimijoita voidaan kannustaa kokeiluihin hankerahoituksella, jota onkin kohdennettu SOTE-kentän pilottihankkeisiin. Haastatteluissa nousi kuitenkin esiin huoli siitä, että kokeiluhankkeita toteutetaan jopa liikaa. Terveydenhuollon ammattilaisten aika ei riitä hankkeiden läpi viemiseen, koska heidän pitää samalla huolehtia muista päivittäisistä työtehtävistä. Koettiin myös, että hankkeet eivät monestikaan tuota näkyviä tuloksia ja pysyviä hyötyjä, mikä laskee henkilökunnan motivaatiota tehdä kokeiluja ja raportoida niistä. Vaikka kokeilut olivat lisänneet terveydenhuollon organisaatioiden kokemusta teknologiasta ja auttaneet määrittelemään tulevia hankintoja, tämä ei lämmitä kokeiluissa mukana olevia yrityksiä. Organisaatiot eivät ole tarpeeksi sitoutuneita tuotantovaiheeseen liittyviin lisäinvestointeihin, joita hankerahoitus ei kata. Yhtenä lääkkeenä tähän ongelmaan esitettiin, että rahoitus myönnettäisiin vain sillä ehdolla, että sen saaja sitoutuu investoimaan myös tuotantovaiheeseen, jos kokeiluvaiheen tulokset ovat hyviä. Vähintäänkin rahoituksen ehtona tulisi olla selkeä suunnitelma siitä, miten operatiivinen käyttöönotto tullaan toteuttamaan ja rahoittamaan. Tämä karsisi pois pelkästään rahoituksen saamiseksi toteutettavia kokeiluja ja jättäisi jäljelle sellaiset, joille todella on tarve.
Ketteriltä kokeiluilta ja uudistuksilta on vaadittava tuloksia
Nykyisten pilottihankkeiden ongelmana nähdään myös se, että niissä ei useinkaan kokeilla aidosti uusia teknologioita ja toimintamalleja. Hankkeiden hyväksymiselle tulisikin asettaa aikaisempaa korkeampi uutuusarvovaatimus, jonka toteutuminen tulisi varmistaa riippumattomia asiantuntijoita kuulemalla ja jakamalla tietoa kokeiluista tehokkaammin kuin nykyään. Haastatteluissa myös havaittiin, että onnistuneita kokeiluita tehneet organisaatiot keräävät ideoita systemaattisesti sekä omilta työntekijöiltään että eri sidosryhmiltä (asiakkailta, potilailta), arvioivat ideat yhdessä strategisen johdon kanssa ja päästävät kokeiluihin vain parhaat toteuttamiskelpoiset ja organisaation strategiaa tukevat ideat.
Haastatteluissa tuotiin esiin, että kokeilujen tulee johtaa mitattavissa olevaan hyötyyn, esim. hoidon laadun tai kustannustehokkuuden paranemiseen, mikä tulee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa pystyä osoittamaan. Tältä osin nykyinen toimintamalli ja kokeilukulttuuri ovat ristiriidassa, sillä kukaan ei erityisemmin halua raportoida epäonnistuneita kokeiluja. Kokeilu tulee uskaltaa päättää, jos havaitaan, että riittävää vaikuttavuutta ei saavuteta. Se vaatii isoa asennemuutosta kaikilta toimijoilta organisaation työntekijöistä rahoittajiin asti. Haastatteluissa vaikuttavuus ja sen osoittaminen nostettiin usealta taholta keskeisesti esille – ei siis riitä, että toteutetaan ketteriä kokeiluja, vaan niiltä tulee vaatia myös tuloksia. Näyttää siltä, että organisaatioissa tarvitaan yhä enemmän osaamista hyötyjen ja tulosten arviointiin, ja arviointi ja sen vaatimat resurssit tulee huomioida myös hankkeen suunnittelussa. Palvelujärjestelmän ketterä uudistaminen edellyttää myös aivan uudentyyppisiä ja aikaisempaa moniulotteisempia menetelmiä ennakoivaan vaikutusten arviointiin.
Teksti: Marja Harjumaa, Jaakko Lähteenmäki ja Heli Talja, VTT
